Artikkeli alkaa otsikolla: "Which amplifier sounds better -- tube or transistor?"

Vastaukseksi tähän kysymykseen saadaan vain mielipiteitä asiasta, ei faktoja.
Usein nämä mielipiteet menevät jopa täysin ristiin, mutta usein foorumeilla aiheesta kirjoittajat antavat sen kuvan, että heidän saamansa vaikutelma vahvistimen  soundista on se yksi ja ainoa totuus, ja että kyllähän muutkin varmaan kuulevat juuri samoin.

Sitten on eri asia, jos verrataan mittaustuloksia ja suorituskykyä.
Jos katsotaan näiden komponenttien ominaisuuksia sellaisenaan esimerkiksi audiovahvistimena, niin elektroniputki on huomattavasti lineaarisempi, eli pienisäröisempi, kuin mikään transistori. Esimerkiksi yhdellä pentodiasteella on mahdollista saavuttaa 45...50 dB vahvistus, 150 Vpp lähtöjännite alle 1 % säröllä. Transistorivahvistimella ei tällainen ole mahdollista.
Transistorivahvistimesta kyllä saadaan erittäin pienisäröinen, kunhan sen epälineaarisuutta korjataan suurella määrällä negatiivista takaisinkytkentää.

Syy miksei "kokonaisella" putkivahvistimella päästä samoihin lukuihin, kuin transistoreilla toteutetulla hifi-vahvistimella johtuu siitä, että putkivahvistimen yhtenä välttämättömänä komponenttina (tyypillisesti) pitää käyttää päätemuuntajaa.
Tällä tunnetusti sovitetaan pääteputken (-putkien) suuri impedanssi sopivaksi pieni-impedanssiseen kaiutinsysteemiin.
Oikeastaan kaikki putkivahvistimen heikkoudet kulminoituvat juuri päätemuuntajaan. Se on syynä rajoittuneeseen taajuusvasteeseen, mutta myös bassotaajuuksien suurempaan säröön. Päätemuuntajan (epäideaaliset) ominaisuudet estävät myös käyttämästä putkivahvistimessa saman luokan vastakytkentää, kuin on tavallista transistorivahvistimissa.

Putkivahvistimen pullonkaula äänen suhteen on nimenomaan tuo päätemuuntajan laatu, tätä
vitsausta voidaan tosin kompensoida käyttämällä muotokäämejä ja valikoituja muuntajalevyjä.
Mutta ko. muuntajat pareina maksaa herkästi saman verran kuin kaupallisesti valmistettu valmis
vahvistin.

Käyn aina silloin tällöin paikallisella musiikkiopistolla kuuntelemassa elävää musiikkia, ja täytyy
vaan todeta että akustoidussa tilassa oleva flyygelin ääni muutaman metrin päästä kuunneltuna
on sellainen elämys että sitä ei vaan voi siirtää sähköisesti kotioloihin. Esimerkiksi Campanellan
tempo pehmenee cd:llä, puhumattakaan lp-levystä aivan liikaa. Tätä voi tietenkin korjata, mutta
harvalla on varaa kymmenien tuhansien laitteisiin ja akustoituihin tiloihin, eli kompromisseilla mennään
ns. normioloissa.

Eikös tuon Transientti-särön keksinyt alunperin Köykkä, näin muistan Otalan haastattelusta käyneen ilmi.
TIM-särö oli taas Otalan havaintoja, mutta transientti-särön keksimisestä hän antoi kunnian Köykälle.

Markku 

Köykkä puhui katkoäänistä mutta samasta asiasta on kyse. Otala taas kartoitti teoreettisen pohjan. Kaikkiaan transistorivahvistin on paljon herkempi, arempi TIMille(DIMille) johtuen alhaisesta jännitteestä. TIMissähän on kysymys vastakytkennän hitaudesta jolloin transienteissa vahvistin on hetkellisesti vastakytkemätön aiheuttaen jonkin vahvistinasteen yliohjautumisen. Operaatiovahvistimet, joiden avoimen silmukan vahvistus on erittäin suuri (yli 100 dB) ja ylärajataajuus on luokkaa 10 Hz, ovat TIMin kannalta mahdottomia audiokäyttöön. Putkivahvistimien suuri anodijännite sallii paljon suuremman signaalin yliohjautumatta. Kaikkiaan jokaiselle vahvistimelle on löydettävissä optimi vastakytkentä, jolla sen edut ovat vielä suuremmat haittoihin verrattuna (lukuunottamatta edellämainittuja operaatiovahvistimia).
En ole juurikaan nähnyt standardin mukaisia kuuntelutestejä tai sokkotestejä. Lineaarisuudesta johtuen putki tulee toimeen pienemmällä vastakytkennällä verrattuna transistorivahvistimiin. Käytännössä transistorivahvistimien suorituskyky rakennetaan aina vastakytkennällä kun putkivahvistin voi täyttää HIFI normin ilman vastakytkentää.
Henkilökohtaisesti olen viime aikoina rakentanut vahvistimiini säädettävän vastakytkennän välillä 0 - 24 dB. Tästä yksi esimerkki

http://hovirinta.fi/audio/putkitekniikka/putket/P/PCL84/metal_boogie_serie/mb_vo...

joka on kytkettynä kotiteatterijärjestelmään. Ohjelmalähteenä on myös PC, jonka lähtöjännite on niin alhainen, että käytän vahvistinta usein vastakytkemättömänä. Tällöinkin äänenlaatu on varsin nautittäva. Tosiaan päätemuuntaja on putkivahvistimen heikoin lenkki. Seuraava kuulokevahvistin on ilman päätemuuntajaa

http://hovirinta.fi/audio/putkitekniikka/putket/E/ECC88/vasta/Shine_vol_3_otl.ht...

Olen saanut vahvistimesta varsin mairittelevia arvioita mukaanlukien myös ammattilaulajalta.

No mitenkäs on sitten näiden raudattomien pääteasteiden kanssa joita ennen käytettiin putkiradioissa joissa oli 700-800 ohmin kaiutin?Niissähän ei ole päätemuuntajaa. Eli mitäs vikaa tässä systeemissä on?

jsmaa kirjoitti 29.07.2020 klo 13:18:17:

Näissähän  pääteputket olivat sarjassa, kaiutin kytkettiin elkolla putkien väliin. Oliko tämä heikko lenkki?
Kai 800ohm kaiuttimienkin valmistaminen haastavaa oli?
Philipsillähän niitä oli tarjolla.

Herätteenä tuo Ville-Matin teksti putki-Philipsistä nostan esiin putkiradiolaatikoiden ongelmat äänentoistoon varsinkin matalilla taajuuksilla. Nuo laatikot ovat hyvin pitkälle akustisia oikosulkuja matalille taajuuksille. Se näkyy siinäkin että kartio pumppaa laidasta laitaan koska sillä ei ole oikosulun vuoksi akustista kuormaa eli ilmaa pumpattavaksi. Siispä olisi hyödyllistä syöttää näillä pääteasteilla nykypäivän todella laadukkaita kaijutinpokseja ainakin vertailumielessä. Kuinkahan suoraviivainen on tuo tuloimpedanssi 40-15000 hz. Yleensä ilmoitetaan vain yksi impedanssiarvo vaikkpa 4 ohm. Toinen mitä putkiradiokauden suunnittelijat eivät paljon mainostelleet on se missä määrin kaijuttimen/laatikon/päätemuuntajan ongelmia paikattiin toistokaistaa rukkaamalla.

eukkola kirjoitti 30.07.2020 klo 15:18:42:

Erittäin herkkiä ovat nuo vanhat kaiuttimet  kun taas yleensä nykyajan hifikaiuttimet eivät ole.

Joskus poikasena asensin OTL Philipsin bassokaiuttimen vaatekomeron seinään.
Johan jymisi!

Vanhempani eivät olleet varauksettoman ihastuneita asennukseeni.