Se mitä kerroit vastaanottimeen tehdyn, eli  konkkaremontti, kaiuttimien- ja päätemuuntajan vaihto, on remonttina sitä luokkaa, ettei ilman mittauksia kannata kenekään arvailla mistä toistoero voisi johtua.

Voisit mitata taajuusvasteen (kaiuttimien navoista), niin tämä selvittäisi ainakin osittain onko kyseessä sähköinen vai akustinen ero mallien välillä.
Samalla voisit mitata 110-mallin bassokytkimen vaikutuksen kuten myös 115-mallin puhe/musiikkikytkimen.

Yleensä tällaisia ongelmia aletaan selvitellä mittaamalla ja tutkimalla onko jossakin vikaa, eikä niinkään analysoimalla kytkentäkaavioiden välisiä eroja, eri suunnittelufilosofioiden taustoja  ja niiden vaikutusta äänentoistoon.

Radion soinnin arviointi on aika lailla henkilökohtainen asia. Yleensä voi lähteä siitä, että suomalaisissa ulavastaanottimissa päästiin yleisradiolähetysten vastaanotossa kohtuulliselle tasolle vasta 1950-luvun jälkipuoliskolla. Sitä ennen useimpien radiomallien  pientaajuusvahvistin noudatti am-kauden periaatteita eikä kyennyt kunnolla toistamaan koko ula-lähetysten äänialaa. Ensimmäisten Asan ulavastaanottimien ongelmia ovat "väärin" suunniteltu ula suurtaajuus- ja sekoitusyksikkö (liian pitkät johtimet, jotka toimivat induktansseina 100 MHz taajuusalueella) sekä kehnosti toimiva laatikkoantenni. Asan heikkous oli lisäksi se, että viritys tehtaalla tehtiin "staattisesti" eikä käytetty pyyhkäisygeneraattoria ja oskilloskooppia (katso huolto-ohjeiden viritysohjeita). Vastaanottimien välitaajuusvahvistimien kaistaleveys ja ilmaisimen ns. s-käyrän suora osuus voi vaihdella melkoisesti. Näillä asioilla ei ollut 1950-luvun alkupuolella suurta käytännön merkitystä, koska myös Yleisradion ula-lähetysten laatu oli kirjavaa äänilähteiden puutteiden ja ohjelmansiirron releoinnin vuoksi. Muistan itse, miten äänilevymusiikin neulasuhina ja kuluneiden levyjen rätinä sekä uutisraporttien puhelinlinjojen kehno laatu ärsytti.

Kauko Viitanen 

Tuota noin, silloin ei ollut valikoimaa soitinliikkeissä, halpamerkkejä ei edes
tunnettu ja nuo mainitut merkit olivat vaan pelkkiä soitin merkkejä. Niillä ei
siis ollut sitä kulttimaista sädekehää vielä silloin, se on pääosin tullut vasta
viimeisen parinkymmenen vuoden aikana. Muistaakseni hinnat olivat tuohon
aikaan luokkaa 750mk....1000mk. Hinta ei tuntunut kalliilta koska ei halpoja
vaihtoehtoja ollut oikein saatavilla. Tästä syystä nämä silloiset vahvistimet
jäivät ostamatta, ja kun vanhoja putkiradioita oli joka paikassa niin siitähän
se "vahvistin" saatiin.

Markku 

Kiitos vastauksista,

Taajuusvasteen mittaamiseen minulla ei ole muuta käytettävissä kuin omat korvat; sähköiseen mittaukseen kun on olemassa vain yleisvirtamittari. Vai voisiko tuollakin mitata taajuusvasteita jollakin konstilla?

Radiossa on siis Asan omatekoinen 10 tuuman bassoelementti sekä Goodmans'in neljätuumainen keskiääni-/ diskanttielementti omilla päätemuuntajillaan.

Selvittelin 115-mallin elementtien ja kotelon sointia kytkemällä Saba Freiburgista äänen Asaan lisäkaiutinliitännän kautta. (Freiburgista koneisto kun on hyväsoundinen ja sen omat elementit on helppo kytkeä pois käytöstä.) Johan alkoi Asasta irrota jytkettä ihan toiseen malliin. Soundi oli yllättävän hyvä varsinkin, kun olin jo pitkään ajatellut Asan omatekoisten elementtien häviävän selvästi laadussa muiden radioiden Plesseylle, Peerlessille tai Isophoneille.

Siispä Asan oman koneiston soundin kuiva bassopää taitaa olla sähköistä alkuperää. Skeemasta saattaisi olla helpompi tutkia äänenvärinsäätökytkentää ja miettiä, mistä mitata ja mitä. Kun tuosta harakanpesästä yrittää kylmiltään - ja harrastelijan vähäisin tiedoin - miettiä mistä hommaa lähtisi selvittämään, menee sormi suuhun. :)

Ville-Matti kirjoitti 06.05.2014 klo 10:36:02:


Mutta onko uusttu kaikki oikeilla arvoilla ? Olen ehkä jonkin sortin kalkkis, mutta omiin radioihini en vaihtaisi yhtään konkkaa, enkä muutakaan osaa, ennenkuin olen mittaamalla todennut ne vialliseksi.
Muuttuiko sointi muutosten jälkeen ?
Joko olet löytänyt skeman ? Ilman sitä ei homma etene arvauksia pitemmälle.

Virtalähteen suodatinelkoissa ei pitäisi olla erityisen kriittistä. Kunhan jännitekesto riittää. Tietenkin suurella kuormituksella virtakin kasvaa. Sen voi selvittää ihan käsipelillä. Kokeile konkan kuoressa lämpötila. Tietysti yleensä ahtaassa rakenteessa ympäristö antaa sitä lämpöä enimmän osan. Tasasuuntausputken jälkeisen elkon suurentaminen rasittaa tietty tasuriputkea, jos siitä revitään maksimivirta. Mitenkähän seleenitasuri selviää. Suodatettu anodijännite ei ole yleensä stabiloitua. Yleismittarilla voi tarkkailla jännitteen vaihtelua kun äänenvoimakkuutta lisätään.
Tasuriputken vaihto dioditasuriin helpottaa poistamalla yhden putken lämpöhäviön. Ongelma on, että jännite nousee diodien pienemmän resistanssin takia. Sitä taas ei oikein saa korjattua, paitsi käyttämällä verkkomuuntajan ensiössä jännitevalintaa korkeammaksi.
Jos suodatinelko sanoo täysin irti työsopimuksen, aiheuttaa  se  normaalisti vain sulakkeen palamisen. Syypää on sitten helppo löytää parilla jännitemittauksella.

Äänessä olevan hurinan syypään metsästys on hauskaa ja opettavaista. Mennään aste kerrallaan kohti pääteastetta ja oikosuljetaan putken sisäänmenohila kondensaattorilla vaikkapa 10 nF maahan. Tällöin ei sille putkelle ainakaan ilmesty edellisten asteiden hurina.

Lisäys: tasuriputki toimii käynnistyessä viiveenä. Diodeilla taas anodijännite tulee heti ja kylmät putket ei siitä tykkää kun hehkut ei vielä toimintalämpötilassa.

Seleenin kärähtäminen on helppo todeta. Antaa hajun, joka muistuttaa mätää kananmunaa, mutta paljon tuhdimpaa, ja epäterveellistä.