Joskus 50-luvun lopulla luin silloisesta taitaja lehdestä ohjeen miten tehdä
yksinkertainen sähkömoottori. Täydellisti varustetun sähkömoottori pajani
kaluston muodosti vasara, kirves, puukko, huonot peltisakset ja uunilämmitteinen
kolvi. Sähköstä en ymmärtänyt silloin muuta kuin että se on sinistä. Sen olin
todennut edellisellä ukonilmalla kun salama iski läheiseen muuntajaan ja siellä
näkyi valtava sininen leimahdus. Vanhasta pohjastaan puhkiruostuneesta sinkitystä
kastelukannusta leikkasin siivut joista kirvestä alasimena pitäen vasaralla muotoilin
u:n muotoisen staattorin ja roottorin puoliskot. Akseliksi löytyi sopivan kokoista
rautalankaa. Kommutaattorin runko syntyi lyijykynän pätkästä kun työnsi lyijyn pois,
ja kontaktiliuskat samasta pellistä kuin muutkin osat. Roottorin puoliskot ja akseli
juotettiin keittiön hellassa lämmitetyllä kolvilla yhteen ja rautanaulalla sisempään
staattori peltiin reijät akselia varten. Jostain olin löytänyt pumpulieristeistä
käämilankaa riittävän pätkän. Roottorin käämin päät puukolla puhtaiksi ja kommutointi
liuskojen alle ja koko kommutaattori kasaan karhulangalla. Staattorin käämin toinen pää
4,5V paristolle ja toinen vanhojen paristojen -liuskoista tehdyille harjoille ja
toisesta harjasta pariston toiseen napaan. Jännitys oli tiivistynyt huippuunsa, mutta
pettymys oli kauhia kun moottori jaksoi just ja just pyöriä, mikä oli ymmärrettävää
kun välykset oli hienoista tarkkuus työkaluista ja niiden käyttäjästä johtuen hehtaareja.
Sitten sain oikein fiksun ajatuksen, että pariston jännite on liian pieni, mutta
seinän rasiasta tulee sitä sinistä vähän enemmän, ja eikun vanha eriksonin pistoke
johdon päihin kiinni ja seinään. Suunnatonta riemua kesti n.3 sekuntia kun huone pimeni
ja ainoa valo tuli palavasta käämilangasta, mutta kyllä pyöri vauhdilla sen hetken.
Sittemminkin olen noudattanut vanhoja hyviä oppeja, että oppia ikävä kaikki ja että
aina pitää olla paljon enemmän uskallusta kuin taitoa. Eihän sitä muuten mitään opi.
  Sitten 60-luvun puolessa välissä amiksen radio-ja tv-linjalle, muutama vuosi
tv-huollossa, 10v Kemppi-hitsauskone huoltoa, neljännes vuosisata robotiikkaa ja nyt
eläkepäivillä uudestaan putkivahvistimien rakentelua ja vanhojen kunnon putkiradioiden
repareerausta. Sama ihmetyksen aihe kuin niin monella muullakin eläkeläisellä, että
miten sitä on joskus ehtinyt töissäkin käydä, kun tuntuu ettei näin vapaallakaan aika
mihinkään riitä...

tv Jussi

Naapurissa oli ystävällinen radioamatööri, joka samalla myi ja korjasi radioita, sähkömoottoreita yms. Hänen antenninsa ym. rompeet kiehtoivat pikkupoikana kovasti ja usein tuli istuttua juttukaverina hänen hänen verstaallaan, jona toimi yksi maalaistalon tupakeittiön  nurkka.... TV:n aikakautena 60-luvulla pääsin jo asentelemaan konkurssiharavoita ympäri pitäjää hänen myymiinsä televisioihin kuuluvana palveluna. Minä olin se joka pantiin kiipeämään katolle antennia suuntaamaan. Siellä kait se tartunta tuli eikä paranemisen merkkiä näy, pikemminkin pahenemaan päin.

Muistan 60-luvun alusta tapauksen, jolloin olin setäni kanssa koeajolla uudella
Austin 1300:lla jonka hän oli ostanut tavallaan suoraan Englannista. Siinä matkalla
poikkesimme hänen työkaverinsa luo, jossa näin ensi kertaa Philipsin rakennus-sarjasta
kootun pienen putkiradion, värit on jääneet mieleen vaaleansininen kuori, harmaa etulevy
ja kaksi nuppia, kotelo oli ilmeisesti muovia.

Mielestäni näin samanoloisen radio menneenä kesänä rompetorilla mutta myyjän
netto oli tiukasti 80e, joten se jäi hankkimatta, pientä rajaa täytyy pitää hankinnoissa.

Radion oli rakentanut hänen poikansa joka oli radioamatööri, minua kymmenkunta vuotta
vanhempi. Silloin mielessä välähti että tuollainen pitää rakentaa joskus ihan itse. No se
rakentelu alkoi kuitenkin transistoreilla vasta 60/70-luvun vaihteessa. siis kun "putkien aika
oli auttamattomasti ohi" ja kaikki oli yhtä "solid statea".

Markku