|
Vahvistimen hyvä äänenlaatu on lopputulos hyvästä suunnittelusta ja toteutuksesta. Kun esimerkiksi vahvistimen särö on pieni, taajuusvaste suora, signaali/kohina-suhde korkea ja transienttitoisto moitteeton, niin vahvistimen voidaan sanoa olevan hyvälaatuinen, ja edellytykset hyvälle "soundille" pitäisi olla olemassa. Nämä ominaisuudet ovat mitattavissa, eivätkä riipu kuuntelijan mielipiteestä.
Jo vanhastaan on tunnettua, että sellainen taajuusvasteen muokkaaminen, jossa bassot sekä diskantit korotuvat, tuottaa suoraa taajuusvastetta paremman soundin. Näin on toteutetty suuri(n) osa hyväsoundisista putkiradioista.
Kun sitten hifistille tarjoaa sellaista vahvistinta, jossa on basso- ja diskanttisäätimet taajuusvasteen (kontrolloitua) muokkausta varten, niin osa näistä hifisteistä kääntää kaikki säätimet mahdollisimman tarkasti keskelle, osa kysyy: " eikö näitä voi millään ohittaa" ja vain pieni osa saattaa varovasti kokeilla mitä säätimillä saattaa saada aikaan. Perusteena on useimmiten se, että soudi muuttuu luonnottomaksi, siis toisenlaiseksi kuin äänittäjä on sen halunnut tehdä.
Kun hifistit alkavat rakentaa omia (putki)laitteitaan, niin monesti parhaaksi konstruktioksi näyttää muodostuvan sellainen, jossa ei luonnollisestikaan ole em. tone-säätimiä. Sen sijaan vahvistimen lähtöimpedanssi on tyypillisesti korkea, jolloin kaiuttimen taajuuden mukaan vaihteleva impedanssi aiheuttaa mm. basso- ja usein myös diskanttitaajuuksien korostumista, siis sitä samaa jota tone-säätimillä on mahdollista saada aikaan - kontrolloidusti. Lisäksi niissä on usein korkea särö, pääosin toista ja kolmatta harmoonista. Tämän seurauksena äänessä on ns. "putkisoundia", joka muodostuu mm. bassoalueelle lankeavista harmoonisista, eräänlaisesta synteettisestä bassosta.
Onko muuten joku foorumilaisista kohdannut putkivahvistinta, jossa yhdistyvät hyvät mittaustulokset ja huono äänenlaatu ? Minä en vielä ole.
|