Muuttoa juuri tehneenä ja omia ja siskonkin ammoisia C-kasetteja taas käsiin löytäneenä kirjoittelen tähän jotain hajanaista.
Huomaan nyttemmin pitäväni noista kaseteista syistä, jotka sinänsä tuntuvat oikeastaan täysin epäoleellisilta. Kasetti koteloineen on mukava kädessä, sen saa auki yhdellä kädellä ja vieläpä kasetinkin ulos. Itse tallennusmateriaali kertoo missä kohdassa kokonaisuutta suunnilleen ollaan, siinäkin on jotain eleganttia. Hyvälaatuiset nauhat tuntuvat kestäneen aikaa ja epämääräistä säilytystä sangen hyvin. Tietysti mukana on nostalgiaa, lapsuudenperheessä ei koskaan ollut modernia levysoitinta, joten nuoruudessa omat musiikin tallentelut tehtiin juurikin kaseteille. Ensimmäinen oma nauhuri oli Philipsin monoradionauhuri, sitä ennenkin (n. 1975->) perheessä kyllä oli ollut samaten Philipsin nauhuri, joka kytkettiin DIN-kaapelilla keittiöradioon, jos jotakin tahdottiin nauhoittaa. Siis jotakin muuta kuin perheen tai meidän lasten omia höpinöitä. Ensimmäinen radiosta tallentamani musiikkiesitys oli varmaankin Eurythmicsin Sweet Dreams (ellei sitten aiemmin P.Maijasen Pidä huolta), varmaan siksi se jotenkin aina ja edelleen jaksaa herättää voimakkaitakin emotionaalisia tuntemuksia ja muistoja. Äänenlaatu ei usein syistä tai toisista ollut kovin hyvä, eipä toistavat laitteetkaan olleet järin kummoisia.
Takaisin enemmän aiheeseen. CD-soitin ja -levyt tulivat mukaan joskus v. -87, kun pienessä Etelä-Suomen kaupungissamme oli myynnissä kolme (sic!) CD-levyä, ostin sen Dire Straitsin Communiquen. Laite oli Funai, sitä vertailtiin ja esiteltiin ihan myönteisesä sävyssä jonkin toisen laitteen (Teac?) suhteen muistakseni Hifi:ssä. Laite toimi pitkälle 2000-luvulle siitä huolimatta, että sen päälle oli jossakin huolettomuuden tilassa astuttu ja kelkka ei peltien suoristamisen jälkeenkään tahtonut oikein liikkua avustamatta. Äänenlaatu tuntui vaikuttavalta, nauha-ajan jälkeen. Kiinni se oli jossakin Philipsin suuremman luokan "ghetto-blasterissa", vai miksi niitä kutsuttiin. Mediana en oikein koskaan pitänyt, kovat kuoret hajoilivat, keskiö oli joko liian tiukka tai löysä, avaaminen vaati harjaantumista

Vihkosen ollessa liian paksu, sitä oli mahdoton survoa koteloon ehjänä tai toistuvasti. Kirjaston levyt saatiin huonoon kuntoon huomattavan nopeasti, tavoilla jotka ovat tähänkin asti jääneet epäselviksi. Oleellisesti nuokin kyllä liittyvät juuri nuoruuteen ja ihmiseksi tulemiseen (toivottavasti). Itse levyistä on saanut mielenkiintoista valokuvataidetta, siitä värileikistä.
LP-levyihin olen koskenut oikeastaan ensi kertaa vasta nyt tukevalla keski-iällä, Lenco L75 valmistuu vähitellen ja herättää lujasti kiintymystä vakuuttavalla mekaanisella rakenteellaan, voimansiirron/nopeudensäädön ratkaisujen teknisellä eleganssilla. Median suojana olevat taskut ja kannet tarjoavat miellyttävän kokoisen pinnan kunnon graafiselle taiteelle, käsittely tekee tapahtumasta rituaalinomaisen, rauhoittavan, kuten itse levynkin pyörimisen seuraaminen tuottaa jonkinlaista erityistä seesteistä mielihyvää. Tallenteessa "edistyminen" myös havaittavissa suoraan neulan kulloisestakin kohdasta. Tämä tuo tiettyä sanoisiko hallinnan tuntua, kuten kirjassa fyysinen kirjanmerkki kertoo suoraan miten paljon on lukenut, asiat hahmottuvat tilassa, kouriintuntuvasti.
Minidisc oli ja on (HIMD-versio) käsissä tallennusvälineenä, mutta valmiita tallenteita sillä en ole soitellut, tuskin juuri nähnytkään. Media on ihan sympaattinen, jäykkä kotelointi tuo vakuuttavuutta ja suojaa tallennetta hyvinkin. Koko on näppärä.
Mediasoitinajan aloitti tosissaan vasta pienet MP3/Ogg-soittimet, jotka palvelivatkin ja palvelevatkin aivan hyvin, oikein hyvin, teknisesti. Silti kaipaan esinettä, fyysistä hypisteltävää, paperista oheisläpyskää, luettavaa joka suoraan liittyy kyseiseen tallenteeseen ja esittäjiin; tämä mielellään saisi olla itse tallenteesta erillinen, koska aikoinaankin tuollaisen lueskelu tehtiin juuri kuuntelun ohessa. Se rikastutti tapahtumaa, toi ajatuksia, tunnelmaa. Hätätapauksessa varmaan kelpuuttaisin jonkinlaiset ohuehkot korttimaiset tallenteet, joissa olisi edes sen verran pintaa, että kuvataiteelliset ambitiot pääsisivät jotenkin esiin ja viljelyyn, joko suoraan tai jonkinlaisen AR:n (augmented reality) kautta. Pinosta tallenteen voisi löytää jonkinlaisella minimaalisella ledillä. Keksikööt.
H.