Viisaammat voinevat selittää tekniset perusteet. En oikein ole keskipitkiä aaltojakaan kotiradioilla kuunnellut, sitten 70-luvun.

Mutta.

Minulla on sellainen muistikuva, että putkiradiot sietivät ulkoista etenkin "pitkälanka-antennia" [lanka-antenni, looppi] aivan toiseen malliin kuin transistoriradiot, jotka ulkoisesta antennista AM-alueella herkästi yliohjautuivat, ja bandi tupsahti täyteen harhatoistoja. Putkiradiot oman muistikuvani mukaan myös olivat tunteettomampia signaalitason vaihtelulle eli huojunnalle. Jotenkin olen myös muistavinani, että heterodyynivinkunat olivat putkiradioissa korvalle siedettävämpiä kuin transistorilaitteissa.

Beocenter 901 ja siten myös malli 1400, muistaakseni sieti ulkoista antennia poikkeuksellisen hyvin kotiradioksi eli stereovirittimeksi. En saata muistaa//tietää, mikä olisi tuon mallin AM-välitaajuussuotimen kaistanleveys ollut, mutta Beocenterin taajuusvirityksellä sai helpohkosti häivytetyksi heterodyynit, ja esimerkiksi Radio Luxemburgin tai jonkin BBC Radio Scotlandin ohjelmakuuntelu oli audioltaan jopa nautittavaa, jopa talteen nauhoitettavan tasoista [tuolloin oli hanttihommieni takia "pakko" kuunnella//taltioida viikottain brittien singlelista]. Tuolloiset vertailukohtani olivat jotain Pioneerin, Saloran, Tandbergin ja mitä lie stereovrittimiä. 

Oletan, että jostain 70-luvulta alkaen, Länsi-Euroopan markkinaan suunnatuissa kotiradioissa ja stereovastaanottimissa AM-alue alkoi olla jonkinlainen välttämätön paha, kun ulalähetykset olivat vallalla. Eikä AM-osaan välttämättä panostettu valtavasti. Muistaakseni jopa harrastajatason transistoroituja HF-vastaanottimia 70-luvulla sätittiin "transistoritautisuudesta", kun ensimmäisistä puolijohdetekniikalla toteutetuista liikennevastaanottimista monet olivat hieman sitä sun tätä. Minullakin on heikkoja kokemuksia muutamista 70-luvun "transistoritautisista" HF-vastaanottimista.

-is-

Beomaster 900K ja 900M ovat mielestäni hyvääänisiä transistoriradioita. Niissä on käytetty päätetransistoreina PNP tyyppistä AD139. Aika hyvin pärjää Grundig 4095a putkiradiolle, jossa on EL95 vuorovaihepääte.

80 vuotiaalta RTV-asentajalta kuulin mielipiteen, että germaniumtransistoreilla on "parempi" äänenlaatu. Ensimmäisissä transistorivahvistimissa oli usein myös päätemuuntaja. Sekin vaikuttaa äänenlaatuun.

Tuo väite on metka juttu, jossain säikeessä kirjoitin aikoinaan ihan samaa. Mitään järkeähän tällaisessa väitteessä ei ole, sokkotestissä en varmaan erottaisi ge-vahvistinta piivahvistimesta mutta siltä se vaan tuntuu kun noita kuuntelee. Kuten Ilpo sanoi muuntajahan vaan rajoittaa taajuusvastetta ja tuo kai pikkuisen lisää säröäkin. Mutta olisiko niin että tässä syntyy parillisia harmonisia särökomponentteja, jossain muistelen lukeneeni että juuri ne ovat lämpimän putkisoundin takana?

Edellisten asioiden lisäksi ilmeisesti putkilla on parempi 'dynamiikka' (oliskohan oikea sana?) ... pystyvät käsittelemään hallitusti  laajemmalla jännitealueella olevia signaalitasoja.  Olisikohan tässä perää?   

Ja entäs kohina? ... synnyttääkö putki vähempi kohinaa?

Ja vielä yksi asia ... mielestäni tansistorivahvistinasteen suhteellisen alhainen input impedanssi häiritsee edessään olevan viritetyn piirin toimintaa... Q-arvo heikkenee?

pekmatval kirjoitti 16.12.2015 klo 12:14:47:


Kyllä nykyajan puolijohteilla päästään putkea parempiin suoritusarvoihin, ainakin kohinaluvun suhteen hyvinkin paljon parempiin.
Mutta tällä ominaisuudella alkaa olla merkitystä vain VHF/UHF-taajuuksilla ja tietysti sitä suuremmilla.
Puolijohteilla toimittaessa on tulo- ja lähtöimpedanssi yleensä alhainen ja usein n. 50 ohmia.
Tällaiseenkin impedanssiin voi rakentaa suuren Q-arvon, tai sanotaanko paremminkin hyvän selektiivisyyden omaavan virityspiirin.
Vahvistimen ja LC-piirin yhteenkytkemisessä pitää vain tehdä impedanssisovitus.
Usein tämä hoidetaan kelasta otettavalla väliulosotolla.

Kuten yritin edellä kertoa, niin ei suuri impedanssitaso ole sinällään mikään etu, vaan tyypillinen ominaisuus putkille ja FET-transistoreille.
Kaikilla impedanssitasoilla voidaan saada aikaan samat ominaisuudet, kun erityyppisiin (FET/bibolaari) transistoreihin liitetään selektiivisiä asteita.
Impedanssitasojen ero vaan pitää tiedostaa ja suorittaa impedanssin sovitus selektiivisen asteen ja vahvistuasteen välillä.

Näin ollen ei olekaan mikään ihme, ettei transistorin paikalle kytkemäsi FET tuonut mitään etua verrattuna transistoriin, koska impedanssisovitus FET:in tulossa oli tehty matalaimpedanssiselle transistorille.
Lisävahvistusta olisi ehkä saanut muuttamalla tulon impedanssisovitusta.

Alla kuva, jolla yritän havainnollistaa kytkentäteknisiä eroja, kun vahvistusasteen tulo on pieniohminen (transistori) ja suuriohminen (FET).
Kun signaali otetaan kelan alapäästä on sen jännite pieni, mutta saatava virta suuri, joten impedanssitaso on pien.
Vastaavasti kun signaali otetaan virityspiirin yläpäästä on jännite suuri, mutta saatava virta pieni, joten impedanssitaso on suuri.

Kummallakin piiriratkaisulla saa saman selektiivisyyden.